Oulun vaalipiirin Vihreät

Helsingin Sanomien kolumnisti Riku Korhonen kirjoitti 21.7. listan syistä elää. Päätin tehdä sellaisen itsekin, mikä osoittautuikin vaikeaksi. Omaan listaani olisi voinut tulla myös Korhosen mainitsemat kaatosade, metsään meneminen ja ystävät.

Posti.
Se on mukavaa, kun raahautuu väsyneenä koulusta kotiin ja postilaatikossa on postia, minulle! Postikortit ovat mahtavia, tulivat ne sitten Uudesta Seelannista, Virosta tai kaverilta toiselta puolelta kaupunkia. On mukavaa, että joku muistaa välillä minuakin. Pitäisin kyllä kirjeistäkin, jos niitä vain tulisi. Minulla on ollut joskus kirjekaveri, mutta sitten tuli sähköposti ja Facebook ja siihen se sitten jäi. Ehkä tässä voisi taas alkaa kirjoitella kirjeitä, sittenhän niitä voisi saada takaisinkin.

Filosofia, pohdiskelu.
Asioiden pohdiskelu on mukavaa, yksikseen ja ihmisten kanssa. Löytää uusia näkökulmia asioihin ja oppiikin kaikenlaista. Jotkut ihmiset toisinaan kyllästyvät pohdiskeluuni, kun se alkaa pikkuhiljaa mennä liian pitkälle. Mikä minä olen? Olenko olemassa? Onko mitään olemassa? Mitä on jos ei ole mitään?

Tulevaisuudesta haaveilu.
Muistan ala-asteella ihailleeni yläasteelaisia. Päätin, että yläasteella olen kuin he, sairaan siisti ja viisas tyyppi, jolla on paljon kavereita. No sitä ei tietenkään tapahtunut, olin aivan yhtä nysverö kuin ennenkin. Jaksoin kuitenkin loputtomalta tuntuneen ala-asteen haaveilemalla tulevasta. Ja mitä minä tekisinkään ilman tulevaisuutta? Elämällä ei ole tarkoitusta, pitää vain keksiä jotain tekemistä, että saa ajan kulumaan. Tulevaisuuteeni voin vaikuttaa nyt ja sitä mitä minä nyt teen, tai ainakin yritän.

Vanhat asiat.
Nykyään kaikki on muuttunut digitaaliseksi, helpoksi ja nopeaksi, mikä on aika tylsää. Kaikki hienot valokuvat, musiikit ja muut sellaiset homehtuvat jossain tietokoneen kätköissä ja voivat milloin tahansa yhtäkkiä kadota bittiavaruuteen. Vanhassa vara parempi. Sanomalehdet, vinyylilevyt ja filmikamerat, niissä vain on enemmän tunnelmaa. Sanomalehteä voi lueskella sunnuntaiaamuisin pitkään ja hartaasti, teekupinkin voi rauhassa kaataa siihen päälle, kun seuraavana päivänä tulee kuitenkin uusi. Vinyylilevyt, c-kasetit ja cd-levyt sisältävät musiikkia ja ovat konkreettisia esineitä, joita voi pitää kädessä, laskea ja hiplata. Ei tietokoneella voi tehdä mitään tuollaista. Valokuvaaminenkin on huomattavasti jännittävämpää filmikameralla, kun koskaan ei voi olla varma millaisia kuvia tulee.

Kuolleena on tylsää, elämä hienoa.
Olen ajatellut, ettei kuoleman jälkeen ole elämää, taivaskin kuulostaa jotenkin tylsältä paikalta. Luulenpa siis, että on erittäin tylsää olla kuollut. Elämä taas on ihan jännittävää. Istuin kerran junassa ja minulla oli peukalossa laastari. Yritin siinä kuoria mandariinia, mikä ei laastarin takia oikein onnistunut. Istuin siinä sitten tahmainen ja puoliksi irronnut laastari peukalossa ja haavaakin kirveli, katsoin ikkunassa viliseviä mäntyjä ja tajusin että elämä on vain elämää. Elämä on epäonnistumisia, laastareita ja kuolleita hämähäkkejä vessan lattialla, ei sitä tarvitse ottaa niin vakavasti.

Pirkko Sivonen
Kajaanin lukion opiskelija, joka välillä haluaisi tehdä kaiken toisin, ihan vaan siitä ilosta.

Ensi viikon vieraana (viikko 36) Susanna Keränen

Jälleen on se aika vuodesta, jolloin ympäri maatamme tuhannet abiturientit valmistautuvat joka syksyiseen ja keväiseen koitokseen tavoitellessaan valkoista lyyralla koristettua lakkia: ylioppilaskirjoitukset ovat täällä taas. Jälleen testataan se, mitä monen vuoden lukio-opiskelusta on jäänyt mieleen ja muistuvatko ruotsin kielioppi, englannin oikeinkirjoitus, fysiikan lait, matematiikan laskut, historian vuosiluvut ja filosofian merkkihenkilöt teorioineen kovan paineen alla kuudessa tunnissa. Kun viimeisetkin vastauspaperit on palautettu kirjoitusten päätteeksi ja lukio-opiskelu on muutenkin loppusuoralla, alkaa uusi urakka, korkeakoulujen pääsykokeisiin lukeminen.

Osa päättäjistä on sitä mieltä, että pääsykokeista tulisi luopua, ja on toki ymmärrettävää, miksi ajatusta ylioppilaskokeiden painottamisesta kannatetaan. Jos kirjoituksissa haluaa menestyä, on tehtävä töitä, ja tietyllä tavalla on sääli, että useamman vuoden opiskelu ja kirjoitusten tulokset eivät sen enempää vaikuta opiskelupaikkojen saamiseen vaan kirjojen pänttääminen on aloitettava jälleen. Lisäksi pääsykokeista ei välttämättä pääse kuin vasta useamman yrityksen jälkeen läpi, ja yhteiskunnan näkökulmasta olisi erittäin suotavaa saada nuoret mahdollisimman pian opiskelemaan ja työelämään mukaan.

Mutta itseäni pääsykokeista luopuminen, etenkään näin kirjoitusten alla, ei innosta. Koko tulevaisuusko, se, mihin pääsee opiskelemaan jatkossa ja sitä kautta mitkä työt ovat mahdollisia, riippuu muutaman kuusituntisen aikana tehdyistä kokeista? Jokainen joskus koetilanteessa ollut tietää, että virheitä sattuu etenkin paineen alla ja että muutama kirjallinen koe ei kerro kaikkea osaamisesta ja motivaatiosta. Joillekin lukio on sitä paitsi vain pakollinen välivaihe eikä kurssien suorittaminen tai ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen sen kummemmin kiinnosta. Sen sijaan korkeakouluopiskelu on enemmän painottunut tiettyyn alaan eikä yleissivistyksen keräämiseen, joten motivaatio opintoja kohtaan voi olla lukioon verrattuna aivan eri luokkaa.

Itse pidän pääsykokeita myös eräänlaisina motivaation mittaajina. Päntätessä pääsykoekirjoja saa esimakua siitä, mitä on odotettavissa, ja jos näiden kirjojen aiheet eivät kiinnosta pätkän vertaa, on luultavaa, että itse opiskelu kyseisellä alalla kuluu johonkin aivan muuhun kuin opintopisteiden keräämiseen. Jos taas kiinnostusta riittää ja pääsykokeista pääsee läpi, todennäköisesti opinnotkin maistuvat. Eivätkä ylioppilaskirjoitukset ole missään nimessä hukkaan heitettyä aikaa ja vaivaa: tälläkin hetkellä korkeakoulut noteeraavat hakijan ylioppilastulokset, tulevaisuudessa niitä painotetaan vielä enemmän, ja esimerkiksi matematiikan ylioppilaskokeessa hyvin pärjänneet voivat päästä suoraan yliopistoon opiskelemaan kyseistä alaa. Ja mikäli arvosanat ovat huonommat, tai jos lukio on jäänyt kesken tai kokonaan käymättä, voi pääsykokeessa menestyminen avata tien korkeakouluun, mikä on mielestäni erityisen hieno asia pääsykoejärjestelmässä. On myös aloja, esimerkiksi lääketiede, joihin ei oikeastaan edes voida ottaa opiskelijoita ilman pääsykoetta opintojen ja niiden jälkeisten töiden luonteen vuoksi. Tästä syystä ainakin minun mielestäni on vaikea vetää rajaa siihen, mihin kaikkeen lukio-opinnot ja ylioppilastutkinto oikeastaan riittävät, mistä kaikista pääsykokeista tulisi luopua ja mistä ei.

Eniten minua huolestuttaa se, että jos ylioppilaskirjoituksia painotetaan lisää hakutilanteessa ja samaan aikaan pääsykokeista luovuttaisiin, lukiolaiset ja eritoten abiturientit stressaantuvat entisestään. Ei riitäkään, että tekee parhaansa sillä hetkellä olevien taitojensa mukaan, vaan pitäisi ajatella pitkälle tulevaisuuteen, ja jo nyt lukio-opiskelu ja ylioppilaskokeet ovat kuormittavia. Sitä paitsi ainakaan tällä hetkellä ylioppilastutkintoarvosanoja ei voi parantaa loppumattomasti, mutta pääsykoeosallistumiskerroilla ei ole ylärajaa.

Jos nuoret halutaan saada aikaisemmin työelämään välivuosia vähentämällä ja opiskeluaikoja lyhentämällä, muita keinoja on keksittävä. Näin onneksi onkin tehty, ja kenties hakujärjestelmän uusiminen ja opinto-ohjauksen lisääminen auttavat tässä asiassa. Ymmärrän kyllä, että on yhteiskunnan etu saada nuorista mahdollisimman pian työtä tekeviä veronmaksajia, mutta ei pidä kuitenkaan unohtaa opiskelijoiden hyvinvointia. Onhan elämässä muitakin asioita kuin opiskelu ja ammattiin valmistuminen.

Anu Kyllönen
Kajaanin lukion abiturientti

Ensi viikon vieraana (viikko 35) Pirkko Sivonen

Kadulla näkee sateessa kouluun raahautuvia muka-aikuisia räkänokkia, allekirjoittanut heidän joukossaan. Viimeinen lukiovuosi on alkanut, ja kirjoitukset painavat päälle. Koulun alkaminen merkitsee taas samaan harmaaseen arkeen siirtymistä, nyt vain vuotta vanhempana.

Enää ei ole mahdollista riekkua öitä puistoissa, baareissa tai aamukuuteen kestävillä jatkoilla. Kesän viimeiset festaritkin järjestetään seuraavan parin viikon aikana, ja talven keikkakalenterikin on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvin tyhjän näköinen.

Mitä sitten tehdä? Uuden lukuvuoden alkaessa pitäisi olla tosi aktiivinen, opiskella ja mielellään aloittaa myös joku uusi harrastus. Asioita pitäisi saada aikaiseksi kauhealla tahdilla, ja kunnollinen kansalaisaktivisti tietysti liittyy miljoonaan eri järjestöön puolustamaan sademetsiä ja turkiseläimiä. Syksyn alkua voisi verrata uudenvuoden jälkeiseen ”nyt alkavat hyvät elämäntavat” –hypetykseen, jota koko ympäröivä yhteiskuntamme meille tyrkyttää joka tuutista. Juuri se sama yhteiskunta joka kärsii ihmisten burn outeista ja masennuksista. Tämän luulisi kertovan jotain, mutta ei. Vaikka paljon on ollut puhetta ns. hitaasta elämäntavasta, silti sitä pidetään vain vaihtoehtona. Nykyinen teollisuusyhteiskuntaan perustuva kahdeksasta-neljään – työtahti voisi ottaa oppia hieman lungimmasta meiningistä. Enemmän joustoa! Vähemmän kiirettä! Minä ainakin mieluummin vaihdan rahani vapaa-aikaan ja pyrin juoksemaan poispäin asuntolainojen ja työaikojen oravanpyörästä

Siispä esitänkin haasteen blogin lukijoille: eläkää viikko hitaammin. Tiskatkaa käsin, tehkää ruoka alusta asti itse, leipokaa vaikka sämpylöitä! Ottakaa rokulipäivä töistä. Lukekaa kirjoja. Nauttikaa pitkistä aamuista ja Hesarin sunnuntainumerosta. Sulje kone NYT ja käy vaikka kävelyllä. Nauti!

Kirpsakkaa syksyn alkua!

Tiina Oikarinen
opiskelija, joka rakastaa uusien kirjojen tuoksua ja vihaa muoviin pakattuja hollantilaisia paprikoita.

Ensi viikon vieraana (viikko 34) Anu Kyllönen

Pitkään omakotitalossa asunut ystävä oli muuttamassa kerrostaloasuntoon. Hän kirosi, että olisi paljon helpompaa hankkiutua eroon taloon kertyneestä roinasta, jos ei olisi niin vihreä. Vihreä omatunto muistaa naputtaa aina, kun panee roskia sekajätteisiin. Varsinkin, jos kyse on kierrätettävästä roskasta. Minulla vihlaisee aina pahimmin silloin, kun sekajätteisiin on pantava maatuvaa jätettä.

Reissun päällä oleminen on yhtä omatunnon naputusta. Kirjoitan tätä Kreikan helteessä, Kefalonian saarella. Kyllä, minä lensin tänne. Ja kyllä, ajoin yksityisautolla Kempeleestä Helsinkiin päästäkseni lentokentälle. Tosin kyydissä oli neljän hengen matkavarusteiden lisäksi koira ja kissa hoitopaikkaansa asti sekä kaksi lasta. Ja kun tullaan kotiin, on vielä toinen aikuinenkin. Auto on taatusti ihan täynnä. Ja kyllä, minä maksoin jonkun vapaaehtoisen lentokoneenkäyttömaksun jollekin ilmastonsäästöorganisaatiolle, minkä mahdollisuuden matkanjärjestäjä tarjosi jo varausta tehdessä.

Täällä ollessani olen tehnyt – tapani mukaan – perheeni hulluksi etsimällä kierrätyspisteitä. Tölkit, pullot ja kanisterit voi kierrättää, ja ilmeisesti paperin ja pahvin, mutta biojätteitä ei. Vihreä omatuntoni on kiljahdellut tuskissaan, kun jäätelöiden muovikääreet, banaaninkuoret, muurahaisten valtaamat sipsit, kertakäyttökahvimukit, aurinkovoidetuubit, jogurttipurkit (yksittäispakatut – ilmeisesti ainoastaan Suomessa jogurttia saa litran kierrätettävissä pahvitölkeissä) kansineen ja käytetyt vessapaperit ovat lentäneet sekajäteastiaan. Kreikan saariston viemäriputket kun ovat niin ohuita, ettei vessapaperiakaan saa vetää pöntöstä alas. Ja juomavesi on tietenkin ostettava kaupasta muovipulloissa. Kun aamulla hotellissa jääkaappikylmänä isosta kanisterista pikkupulloihin päivän retkiä varten lirutettu vesi on vuokra-autossa päivän mittaan kuumentunut, on ostettava taas uusia pikkupulloja vettä tai jääteetä tai amerikkalais-monikansallisen virvoitusjuomajätin tuottamaa hiilihapollista sokerilitkua kauppojen kylmäkaapeista.

Entä sitten biojäte? Ravintoloissa perheen pienimmältä jää lautaselle vähintään puolet annoksesta. Leipää – siis valkoista vehnäleipää – tulee pöytään aina koko korillinen, ja salaisuudeksi on jäänyt se, mitä koriin jääneille leiville tehdään. Tai mihin joutuu kannuun ruokapöydässä jäänyt vesi? Eihän niitä voi enää muille asiakkaille tarjota. Ja kun biojätteelle ei löydy kierrätysastioita, on myöskin omassa loma-asunnossa syntynyt biojäte heitettävä sekajätteen joukkoon.

Koska vallitseville olosuhteille ei viikossa voi tehdä mitään, on vain käskettävä vihreä omatuntokin lomalle hetkeksi ja tehtävä parhaansa niissä puitteissa, jotka lomakohteessa on. Vihreintä olisi tietenkin lomailla omalla perintömökillä, jossa voisi samalla kasvattaa luomujuureksia ja marjoja talven tarpeiksi ja rentoutua kalastelemalla. Mutta joskus jotkut meistä haluavat mieluummin meren rannalle, uima-altaalle ja aurinkoon, kauas hyttysistä ja kesäisistä ukkoskuuroista.

Rentouttavaa vihreää kesää!

Paula Pohjanrinne, Oulun vaalipiirin Vihreät ry:n puheenjohtaja

P.S. Viikon vieras -blogi siirtyy kesätauolle ja jatkuu taas elokuun puolesta välistä alkaen.

Viimeisten viikkojen aikana olen seurannut uutisia ja kommentteja lukuisilta lehti- ja uutispalstoilta aiheesta, joka koskettaa kahden isoäidin karkottamista pois Suomesta. Uutiset kertoivat jo viime kesänä egyptiläisestä isoäidistä, joka oli saapunut Suomeen poikiensa luokse jäätyään leskeksi Egyptissä. Nyt sama egyptiläinen isoäiti on saanut käännytyspäätöksen, jota viranomaiset eivät ole muuttaneet useista Suomen tunnetuimpien henkilöiden, isoäidin lähiomaisten ja kansalaisjärjestöjen tekemistä erilaisista vetoomuksista huolimatta. Myös Vantaan kirkko on tarjonnut egyptiläiselle isoäidille paikkaa, jolloin hän voisi jäädä Suomeen, mutta sekään ei ole auttanut käännytyspäätöksen muuttamisessa. Tällä hetkellä egyptiläinen isoäiti oleilee Suomessa, koska hänet on pidetty poliisilta piilossa: – paikassa, jota omaiset eivät ole halunneet kertoa viranomaisille. Isoäidin piilottelu aiheuttaa myös ongelmia hänen omaisilleen, mutta mikä siinä enää auttaa, jos omaiset eivät halua lähettää rakasta isoäitiänsä kauemmas heistä. Kuka hänestä Egyptissä huolehtii?

Toinen isoäiti on venäläinen, joka on saanut jo käännytyspäätöksen, mutta käännytyspäätöstä lykättiin myöhemmäksi hänen terveydentilansa tutkimisen vuoksi. Nyt siis odotellaan tuloksia siitä, että millaiseksi hänen terveydentilansa koetaan. Käännytyspäätöstä ei ehkä peruteta, vaikka terveydentila tutkitaankin. Miksi näin? Haluttiinko terveydentilan tutkimisella viivyttää venäläisen isoäidin käännytyspäätöstä, jotta maahanmuuttoministeri Astrid Thors ja sisäministeriö kerkeäisivät lisätä isoäitipykälän ulkomaalaislakiin.

Jatkuvilla käännytyspäätöksien uhkailuilla aiheutetaan isoäideille ja heidän lähiomaisille ylimääräistä stressiä ja häiritään heidän turvallisuuden tunnettaan. Jatkuvassa pelossa ei ole terveellistä elää ja eikä se ole ihmisoikeudellisesti oikeudenmukaista. Haluaisinkin kysyä käännytyspäätöstä tehneiltä ja muilta ihmisiltä sitä, että pärjääkö venäläinen isoäiti yksin Venäjällä ilman hänen lähiomaistensa huolenpitoa. Voiko Venäjä tai Egypti taata samanlaiset elinolot isoäideille kuin Suomi? Ja voiko venäläinen ja egyptiläinen isoäiti matkustaa sukulaistensa luo vierailulle Suomeen ilman omaistensa apua ja sekä kuinka isoäidit elävät maassa, jossa he saavat vain pienen eläkkeen.

Isoäitien tulevaisuus on ollut uhattuna pitkään, mutta mitään ratkaisevaa ei ole saatu aikaan. Egyptiläinen isoäiti on vieläkin Suomessa, vaikka käännytystä on yritetty tehdä pitkän aikaa. Sama tilanne on myös venäläisellä isoäidillä. Hän on Suomessa vieläkin, vaikka häntäkin on uhattu jo kauemman aikaa. Miksi suomalaiset viranomaiset haluavat käännyttää kaksi vanhaa isoäitiä pois Suomesta, vaikka meillä on muutenkin ongelmia maahanmuuttajien kanssa ja maahanmuuttopolitiikassa. Ongelmia on esimerkiksi siinä, että vastaanottokeskuksissa asuu monia maahanmuuttajia useita kuukausia vailla oleskelulupaa, suomenkielen koulutusta ja työtä.

Miten kahdesta isoäidistä on haittaa Suomen valtiolle, vaikka heidän sukulaisensa maksaa isoäitien elinkustannukset? Kyllähän valtio maksaa maahanmuuttajien elinkustannukset, vaikka heillä ei olisikaan vielä virallista oleskelulupaa Suomeen. Minun mielestäni raha ja elinkustannuksien hoito ei saa olla syy siihen, miksi isoäidit käännytetään. Käännytyspäätöksiin pitäisi olla riittävät perusteet, vaikka lakia olisikin noudatettu kaikissa käännytysprosessin vaiheissa. Mitkä ovat sitten niitä inhimillisiä ja tarpeeksi perusteltuja syitä käännyttää isoäidit Suomesta?

Monet Suomen kansalaiset ovatkin huomauttaneet viranomaisia siitä, että isoäitien käännytys ei ole inhimillistä ja se ei ole oikein. Eihän me suomalaisetkaan voida lähettää omia rakkaita isoäitejämme kauemmas meistä paikkaan, jossa heidän elämänsä tulevaisuus, terveydenhoito ja kohtuulliset elinolot eivät ole tiedossa. Kaikki me olemme jonkun lapsia ja kaikilla meillä on tai on ollut isoäiti, joka on huolehtinut meistä, kun olemme sitä tarvinneet. On siis oikeus ja kohtuus, että me pidämme huolta isoäideistämme. Samalla Suomen viranomaiset voisivat huolehtia siitä, että nämä kaksi edellä mainittua isoäitiä saisivat asua Suomessa turvallisissa olosuhteissa lähellä omia perheitään ja rakkaita ihmisiään. Ei meidän kansalaisten ja viranomaisten kannata käyttää turhaa aikaa kahden isoäidin käännyttämiseen, kun voimme keskittyä olennaisimpiin ongelmiin, kuten ikääntyneiden ihmisten elämänhoitoon ja terveydenhoitoon sekä maahanmuuttajien asioihin. Onko isoäitien käännyttäminen oikeudenmukaista?

Marika Kemppainen
Lukiolainen, Kajaanin kaupungin nuorisovaltuutettu, Kainuun Vihreiden Nuorten ja Opiskelijoiden Ry:n hallituksen jäsen ja eduskuntavaaliehdokas
Kajaani

Ensi viikon vieraana (viikko 25) Paula Pohjanrinne

Fennovoiman uudelle uraanivoimalalle hakema lupa meni hallituksessa läpi, vaikka Vihreät ponnekkaasti vastustikin. Oppositio vaati äänekkäästi meitä vastuuseen asiasta, vaikka olimme ainoa hallituspuolue, joka ei voimalahankkeita olisi hyväksynyt. Ikävän jälkimaun tietysti jättää se, että olemme mukana hallituksessa, joka on romuttamassa kestävään kehitykseen ja hajasijoitettuun energiatuotantoon tähtäävät hankkeet. Ei siinä risupaketit paljon paina, kun teollisuuden pääomat sijoitetaan auringonlaskun teknologiaan ja täysin ulkomaiseen tekniikkaan. Ei uraanivoimalla tuotettu sähkö ole yhtään sen kotimaisempaa kuin öljyllä, maakaasulla tai kivihiilellä tuotettukaan. Ainoa aidosti kotimainen uraanivoimassa on käytetty polttoaine ja muu ydinjäte! Se jää meidän ja tulevien sukupolvien riesaksi käytännössä ikiajoiksi.

Eduskunnalla on vielä mahdollisuus laittaa stoppi näille järjettömille hankkeille, mutta kuinka aivopestyjä ovat suurten puolueiden kansanedustajat ja miten hyvin puoluekoneisto on valjastettu niin suomalaisten kuin ulkomaistenkin suuryhtiöiden lobbaamille hankkeille? Paljonko energiajätti Eon aikoo sijoittaa Suomessa tuotettavaan, mutta Saksaan vietävään sähköntuotantoon ja kuinka suuri kiusaus on toimittaa saksalaista käytettyä polttoainetta Suomeen loppusijoitettavaksi, jos Posivan tutkima loppusijoitus suomalaiseen kallioperään todetaan riittävän turvalliseksi? On muistettava, että käytetyn polttoaineen loppusijoitusta ei ole ratkaistu vielä missään päin maailmaa.

Täällä Kainuussa puhuttaa myös Talvivaaran uraanin talteenottohanke, jonka kaivosyhtiö näkee lähinnä teknis-kemiallisena haasteena. Ei sanaakaan mistään riskeistä tai edes sivulauseena mainintaa mitä kaikkea uraanista on saatu aikaan ja mistä koko uraaniin perustuva sähköntuotanto sai alkunsa. He vain tuottavat raaka-ainetta ja sitten muut päättävät mitä siitä valmistetaan. Moraalin puute tietysti on hyve suuryhtiölle, jonka ainoa tehtävä on tuottaa omistajille taloudellista hyötyä. Mutta onko moraalin puute hyväksi ihmiskunnalle ja tuleville sukupolville? Tuskin.

Muutenkin alkaa näyttää siltä, että pohjoiset alueet on tarkoitus valjastaa täysin energia- ja raaka-ainereservaatiksi tuottamaan hinnalla millä hyvänsä raaka-ainetta paitsi kotimaiselle myös ulkomaiselle teollisuudelle. Teollisuuden kannalta tässä on se hyvä puoli, että harvaan asutulla alueella on helppo tehdä lähes mitä huvittaa eikä kukaan huomaa mitään. Onhan lait, säännöt ja direktiivit, mutta kuinka on valvonnan laita? Into, jolla täkäläiset kuntapäättäjät ovat näitä hankkeita vastaanottamassa, osoittaa mielestäni selkeästi sen, että muuttotappioalueella ja kuihtuvien palvelujen kurimuksessa tartutaan jokaiseen ojennettuun oljenkorteen. Ei niillä maakuntaa pelasteta eikä maailmaa paranneta, mutta selvitään ehkä kuitenkin yli tämän vaalikauden.

Ympäristötietoisten ja luonnonsuojelijoiden tehtäväksi on pitkälti jäänyt ”huutavan ääni korvessa” -osa ja jatkuvan valitusruljanssin pyörittäminen. Mikäli hallinto, kansanedustuslaitoksemme ja alueen passiiviväestön hiljainen hyväksyntä yhä edelleen hyväksyy kaiken mahdollisen muutaman veroeuron takia, niin maakuntamme ja koko pohjoisen Suomen kurjistuminen jatkuu ja kiihtyy tästäkin. Puhtauden, luonnonläheisyyden ja ekologisen elämäntavan markkinointi ei jatkossa voi onnistua, jos toisessa vaakakupissa on kiihtyvä luonnonvarojen ryöstö, uraanikaivostoiminta ja kansainvälisille vientimarkkinoille tähtäävä, kestämätön voimalaitosteollisuus!

Nyt on viimeistään aika tehdä suunnanmuutos, ryhtyä toimiin myös käytännössä – ei vain ajatusten tasolla ja muuttaa yhteiskuntamme aidosti ympäristöä ja luonnonvaroja kunnioittavaksi. Toinen vaihtoehto on jatkaa järjetöntä kasvun politiikkaa ja tuhota tulevilta sukupolvilta mahdollisuus elää ja kehittää maailmaa paremmaksi paikaksi.

Valinnan paikka on meillä kaikilla, minkä vaihtoehdon puolesta olet itse valmis toimimaan?

Johan Heino
matkailuyrittäjä, toimitusjohtaja, eduskuntavaaliehdokas
Puolanka

Ensi viikon vieraana (viikko 24) Marika Kemppainen

Vihreiden Turun puoluekokouksessa 22.–23.5.2010 pyöräiltiin, puhuttiin, tavattiin tuttuja ja päätettiin. Kokouksen varsinaisia päätösasioita olivat poliittinen ohjelman ja puolueen uusien sääntöjen hyväksyminen sekä kokoukselle tulleiden aloitteiden käsittely. Itse en kuitenkaan pyöräillyt, mutta sitäkin enemmän puhuin, tapasin tuttuja ja osallistuin päätöksen tekoon.

Puoluekokouksen tärkein yksittäinen asia oli tietenkin Vihreiden poliittisen ohjelman hyväksyminen. Vihreä tehtävä 2010–2014 -poliittinen ohjelma linjaa Vihreää laatuyhteiskuntaa, joka on ekologinen työn ja hyvinvoinnin yhteiskunta, jossa ilmaston lämpeneminen on pysäytettävä ja luontoarvoista on pidettävä kiinni. Poliittisessa ohjelmassa linjataan selkeästi täydellisen syrjimättömyyden tavoite otsikolla ”Ketään ei saa syrjiä”. Lainaus poliittisen ohjelman tekstistä:

”Perheitä on kohdeltava yhdenvertaisesti. Yhteiskuntaa ja sen järjestelmiä rakennettaessa on lähdettävä siitä, että on muitakin perhemuotoja kuin vain normina pidetty ydinperhe. Samaa sukupuolta olevilla pareilla pitää olla mahdollisuus avioliittoon ja täydet adoptio-oikeudet. Suomeen tarvitaan sukupuolineutraali avioliittolaki. Samaa sukupuolta olevien avoliitot on saatettava tasa-arvoiseen asemaan eri sukupuolta olevien avoliittojen kanssa…”

Vihreät ovat siis linjanneet ja päättäneet suhtautumisestaan samaa sukupuolta olevien parien avioliitto- ja adoptio-oikeuksiin hyväksymällä poliittisen ohjelman. Kokous käsitteli myös kokoukselle esitetyt aloitteet. Aloitteista yksi käsitteli otsikkonsa mukaisesti ns. homoavioliittoja. Aloitteen kirjoittaja esitti muun muassa, että vihreiden tulisi luopua periaatteistaan, jotta joidenkin äänestäjien olisi helpompi kannattaa vihreitä jne. Kokous hylkäsi aloitteen yksimielisesti ja hyvä niin. Vihreillä periaatteet eivät ole kaupan. Vihreät tekevät politiikka, niin tässä kuin muissakin asioissa, periaatteistaan käsin.

Päätösten tekemisen lisäksi puoluekokouksen antina on myös verkostoituminen. Yhdessä oleminen ja yhteisistä asioista puhuminen lujittaa yhteenkuuluvuutta sekä vanhojen tuttujen, että uusien tuttavuuksien kanssa. Minulla oli Turun kokouksessa mahdollisuus tavata myös sukulaisia (Pirkanmaalla asuvaa veljeäni ja Etelä–Karjalassa asuvaa veljentytärtäni), sekä vanhoja opiskelukavereitani 80-luvun opiskeluvuosilta Jyväskylästä ja tietysti muita Oulun vaalipiirin vihreitä kokousedustajia. Tärkeintä oli tavata myös uusia ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan. Yhdessä oleminen yhteisten asioiden äärellä on mukavaa, rentouttavaa ja se voimaannuttaa.

Marja Lähde
Oulun vaalipiirin Vihreät ry:n hallituksen jäsen

Ensi viikon vieraana (viikko 23) Johan Heino

Hyvä ruoka on intohimoni. Vapaapäivästä on mukava nauttia kokkaamalla pitkällä kaavalla ajan kanssa. Reissuun tai retkelle lähtiessä eväitä ei kärsi unohtaa! Nälkäisenä kiukuttaa, eikä voi keskittyä – lounastauko ystävän kanssa on työpäivän kohokohtia. Ruuasta puhuminen herättää aina suuria tunteita ja viime aikoina onkin kohistu kanannahkapullista ja elintarvikelakosta. Lisäksi jotkut ääripiipertäjät ovat kieltämässä koululaisparoilta kerran viikossa liharuuan.

Olen aika tuore kasvispainotteisesti syövä, tosin aiemminkaan en välttämättä kovin monena päivänä viikossa lihaa syönyt. Pari vuotta sitten uuden vuoden kunniaksi, ihan vain huvikseni, ajattelin kokeilla olla kuukauden ilman lihaa, ja sain suostuteltua myös avomieheni Oton mukaan tähän kieroon ihmiskokeeseen. Tai noh, oikeastaan käytännössä se johtui siitä, että on yksinkertaisesti helpompi kokata ruokaa samalla molemmille. Kuukausi sujui yllättävän kivuttomasti, tosin ensimmäisillä kauppareissuilla oli hieman normaalia enemmän miettimistä, mutta kuin huomaamatta kokeilun kesto venyi yhä pidempään. Jossain vaiheessa vain huomattiin, että eipä sitä lihaa oikeastaan osaa kaivatakaan – muille ihmisille tämä omituinen valintamme näytti tuottavan enemmänkin päänvaivaa. Kalaa tulee silloin tällöin syötyä, ja sekin pyritään hankkimaan läheltä, tai vielä parempi, itse ongittuna.

Vieläkin kuulen ruokavaliostani ihmetteleviä kommentteja ja naljailua, mutta minulle se on jo aivan luonnollinen valinta enkä tunne jääväni mistään paitsi. Olen oppinut kokkaamaan uudella tavalla ja tutustunut aivan uuteen makumaailmaan. En kuitenkaan ole keneltäkään kieltämässä lihansyöntiä, enkä loukkaannu jos ruokaseuralaiseni tilaa mehevän pihvin. Eikä mikään kyllä estä minuakaan pihvillä herkuttelemasta, jos haluan. Ennemmin toivoisin, että ihmiset yleensä miettisivät sitä, onko lihaa välttämätöntä syödä joka aterialla tai edes joka päivä. Lihan tuotanto ja kulutus kasvaa jatkuvasti, eikä se suinkaan näytä lisäävän väestömme hyvinvointia. Jos kaikki ihmiset planeetallamme kokevat oikeudekseen saada lihaa ravinnokseen joka päivä, tilanne on ilmiselvästi kestämätön. Kyseessä ei kuitenkaan ole yksiselitteisestä valinnasta olla lihansyöjä tai kasvissyöjä. Siinä välillä on monenlaisia eri sävyjä ja jokainen pieneltäkin tuntuva valinta on tärkeä. Ilmastonäkökannan lisäksi minulle on tärkeää myös eettinen näkökulma: voisin syödä silloin tällöin lihaa, jos tietäisin varmasti, että olento josta se on lähtöisin, on elänyt hyvän elämän ilman kärsimystä.

Kanannahkapullista voin vielä todeta, että minusta on mahtavaa että eläimestä ei haaskata mitään osia. Päätänkin tämän kirjotukseni haasteeseen kaikille teille blogin lukijoille: olisiko kesä hyvä ajankohta hieman hullutella ja tilata kerrankin ravintolassa pihvin sijasta se kasvisvaihtoehto tai korvata grillaillessa kansallisvihanneksemme makkara rohkeasti kasvimaan antimilla!

Salla Kangas
Oulu
Ensi viikon vieraana (viikko 22) Marja Lähde

On mielenkiintoista ja hieman eriskummallista, että monet sellaiset tärkeät asiat ja luontoarvot, joiden säilyttämistä me vihreät olemme yhtenä rintamana ajamassa, sijaitsevat sellaisilla alueilla maassamme, jossa aktiivisten vihreiden toimijoiden määrä on harvalukuinen. Tällaisista esimerkkeinä voisivat toimia ydinvoimahankkeet Simossa ja Pyhäjoella, Pallastunturin hotellihanke, Kollajan ja Vuotoksen altaista puhumattakaan. Usein näillä alueilla aktiivisia toimijoita on vain muutamia ja olenkin erityisen huolissani heidän jaksamisestaan – vaikkakin äärimmäisen kiitollinen heidän tekemästään työstä.

On hienoa, että vihreillä on vahva ja edelleen kasvava valtakunnallinen kannatus. Kuitenkin kannatuksen keskittyminen Etelä-Suomeen ja suuriin kaupunkeihin on siinä mielessä ongelmallista, että meille erityisen tärkeät ympäristökysymykset painottuvat “ruuhka-Suomen“ ulkopuolelle. Vaarana on, että tieto etenkin pohjoisen Suomen pienten paikkakuntien erityiskysymyksistä ei välttämättä valu sinne missä päätökset tehdään. Täytyy tosin myöntää, että en minäkään ole täysin perillä esimerkiksi Sipoon asioista.

Tämän johdannon perusteella on helppo tulla siihen päätelmään, että vahva paikallisjärjestöjen ja toimijoiden verkko on tae siitä, että tärkeät asiat ympäri Suomen tulevat huomioiduksi päätöksenteossa. Sen lisäksi, että yhdistyksissä toimiessa saa arvokasta vertaistukea ja aatteellisesti samanhenkistä seuraa, on rekisteröidyn yhdistyksen helpompaa hakea myös rahallista tukea toimintaansa esimerkiksi kunnalta ja vihreältä sivistysliitolta (ViSiLi). Toisaalta, kuten Janne Hakkarainen pari viikkoa aikaisemmin viikon vieraana kirjoitti, me vihreät olemme oppineet vaikuttamaan pienillä budjeteilla suuriin asioihin. Tämä on taito, josta meillä on hyvä pitää kiinni.

Nyt kun eduskuntavaaleihin on aikaa alle vuosi, on syytä aktivoitua myös pienemmillä paikkakunnilla, jossa meillä on potentiaalia varsin helpostikin moninkertaistaa kannatuksemme. Tämä työ kantaa hedelmää myös seuraavissa kunnallisvaaleissa, joissa meillä on mahdollista saada vihreää edustusta nykyistä useampiin kunnanvaltuustoihin vaalipiirimme alueella. Suurissa kaupungeissa suhteellinen kannatuksen kasvattaminen onkin jo huomattavasti haastavampaa. Itse jalkaudun erittäin mielelläni Oulun lähialuetta kauemmaksikin ja olen valmis auttamaan paikallisyhdistysten perustamisessa tai toiminnan uudelleen herättelemisessä.

Otto Simola
Vihreä yhdistysaktiivi ja eduskuntavaaliehdokas

Ensi viikon vieraana (viikko 21) Salla Kangas

Kympin tyttö on taas noussut julkisuuteen, nytkin pahana miesten syrjäyttäjänä. Tämänkertaisessa kohussa hyvin menestyvät nuoret naiset uhkaavat varastaa pojilta heidän huonoilla kouluarvosanoilla ansaitsemansa ammattikoulupaikat. Edes pääsykokeiden tarkoitushakuinen käyttöönotto ei hidasta kympin tytön väsymätöntä taistelua miesten kaikin tavoin mahdollisimman kurjan elämän puolesta.

Miehet ovat aliedustettuina korkeakouluissa, lukioissa, Vihreissä ja nyt näköjään ammattikouluissakin. Ainoat jäljelle jäävät alat pojille ovatkin putkimies ja toimeton kaupungilla notkuja. Onko miehuuden tulevaisuus siis putkenrassaajaraukassa, joka tarvitsee kaikissa tekemisissään kompensaatiota ja tukea yhteiskunnalta päästäkseen tasa-arvoiseen asemaan mahtavien naisten kanssa?

Vastatakseni omaan kysymykseeni: ei ole. Jatkossakin toimettomat miehet voidaan aina loppusijoittaa heille ominaiseen rooliin – johtoportaaseen. Siellä he keksivät kyllä itselleen tekemistä, pieksevät vaimojaan ja rakentelevat ydinvoimaloita. Aika velikultia.

*****

Kympin tyttö osoittaa, että koulujärjestelmämme on toivottoman vanhanaikainen. Yhteiskunnallista menestystä mitattaessa voidaan huomata, että kympin tyttö on oikeastaan ehkä kasi miinuksen arvoinen, kun seiskan pojat saattavat napata ysin tai ehkä paremmankin. Sen sijaan että peruskoulu ja toinen aste pyrkisivät purkamaan sukupuolen mukaan hajautuvaa omien kykyjen fokusointia ne vahvistavat sitä. Tästä seuraa menestyksenkin jakautuminen kahtia: naiset pärjäävät kouluissa, miehet elämässä.

Kilpailuyhteiskunta vaatii kilpailuhenkeä, toisten tönimistä ojaan ja sääntöjen kyseenalaistamista. Miksi näitä asioita opetetaan vain pojille? Miksi koulujärjestelmä palkitsee sovinnaisuudesta, yhteispelistä ja ahkeruudesta kun yhteiskunnassa pärjäävät itsekkäät kusipäät?

Yhteiskunta ei ole muuttumassa ainakaan helpompaan tai vaatimattomampaan suuntaan, siitä pitävät kykypuolueet huolen. Kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden vuoksi olisikin tarpeen antaa kaikkien sielujen sisäisten narsissikukkien kukkia.

Konsta Happonen
Kirjoittaja on sukupuolensa edustajien puolesta häpeävä profeministimies Oulun vihreistä nuorista

Ensi viikon vieraana (viikko 20) Otto Simola