Taantuma on saavuttanut Suomen – ja varsin konkreettisella tavalla. Oulun kaupunkikin on joutunut reagoimaan tilanteeseen käynnistämällä kaikkia hallinnonaloja koskevan talouden tasapainottamisohjelman. Ennen oman luottamustoimikauteni käynnistymistä viime vuoden puolella uumoilin jo hieman sitä, millaisissa merkeissä vuosi voisi lähteä liikkeelle. Pahat aavistukseni ovat käyneet toteen. Ilman aiempaa kokemusta poliittisesta luottamushenkilötoiminnasta olen muiden uusien valtuutettujen tavoin joutunut samoin tein kovaan kouluun. Haave siitä, että politiikassa voisin olla vaikuttamassa panostamiseen ja kehitystyöhön hyvien asioiden puolesta on kääntynyt pikemminkin taisteluksi jäljellä olevien hyvien asioiden puolesta. Lautakunnista vaikutan sosiaali- ja terveystoimessa. Kaupungin johto, kaupunginjohtaja ja kaupunginhallitus, eivät jättäneet sosiaali- ja terveystoimeakaan rauhaan taantumatalkoissa, vaikka itse taantuman syy piilee jossain muualla kuin sosiaali- ja terveystoimen hallinnoimilla alueilla.
Säästöt sosiaali- ja terveystoimessa herättävät monenlaisia tuntoja. Toisaalta kyseinen sektori on alue, joka vie kaupungin budjetista ison siivun. Toisaalta sosiaali- ja terveystoimen asiat ovat asioita, jotka kuuluvat kuntalainkin mukaan kunnan perustehtäviin. Sosiaali- ja terveystoimeen kuuluvat asiat ovat jokaisen ihmisen elämän perusasioita, joiden varaan elämä rakentuu. Ilman terveyttä, olipa kyse sitten fyysisestä tai psyykkisestä terveydestä, elämä ei ole täyttä elämää, vaan elämän laatu jollain lailla heikkenee. Sairaus nakertaa ihmisen toimintakykyä eli kykyä elää ja toimia yhteiskunnassa täysipainoisesti. Ilman rahaa emme voi elää ja mikäli emme itse kykene sitä toimeentulollamme hankkimaan, on yhteiskunnan tultava apuun. Nämä ovat niitä asioita, joita kuntien sosiaali- ja terveyspalvelut pyrkivät turvaamaan.
Maailma on muuttunut. Vielä 80-luvun lapsuusvuosinani puhuttiin, kuinka oli lottovoitto syntyä Suomeen: yhteiskunta huolehti ihmisten hyvinvoinnista. Hyvinvointia mitattiin sillä, kuinka heikoimmista pidettiin huolta. Suomalaisuudesta koettiin ylpeyttä. Myös työelämässä selviytyivät tuolloin vielä monenlaiset työntekijät.
Kun kirjoitin ylioppilaaksi maaseutulukiosta 90-luvun puolenvälin tienoilla, rehtorimme antoi meille tuoreille ylioppilaille hyvin viisaan neuvon, jonka merkitystä en tuolloin vielä täysin ymmärtänyt. Mutta neuvo jäi jollain lailla nuoren naisen mieleen ja jälkeenpäin olen huomannut siinä piilleen viisauden ja neuvon tulevaa varten. Rehtorimme totesi: ”Vain muutos on pysyvää.” Kun ajattelen aikuistumisen ja aikuisuuden vuosia sen jälkeen, elämä ja yhteiskunta ovat olleet täynnä muutoksia ja ovat yhä edelleen.
Tämän hetken yhteiskunnan ilmiö on terveydenhuollon kehityksestä huolimatta esimerkiksi se, että sairauksista johtuvat työkyvyttömyyseläkkeet ovat kasvaneet kasvuaan 90-luvun lopusta lähtien. Myös työkyvyttömyyseläkkeiden syyt ovat muuttuneet merkittävästi. Aiemmin tuki- ja liikuntaelin- sekä verenkiertoelinten sairaudet olivat merkittävimmät syyt siirtyä työkyvyttömyyseläkkeille. Nykyisin pelkästään yksi sairaus, masennus, vie merkittävän osan ihmisiä ennenaikaiselle eläkkeelle. Juha Siltala toteaakin kirjoituksessaan mielenterveyden haasteista 2000-luvulla:
” Työssä ei enää riitä kohtuullinen keskitaso, jonka suoritettuaan voisi hyvällä omallatunnolla käyttää loput voimat ja ajan itse valittuihin tarkoituksiin. Työ vaatii kaiken tai ei mitään: hyviin tuloihin ja arvostettuun asemaan pääsee vain tulemalla yhä paremmaksi ja olemalla käytettävissä työaikoihin katsomatta. (…) Aina pitäisi olla entistä parempi eikä koskaan saisi pysähtyä lepäämään laakereillaan. Elimistö hankkiutuu pois tämän paineen alta romahduttamalla vastustuskyvyn ja sairastumalla. Työkyvyttömyyseläke näyttää ainoalta valolta pimeän tunnelin päässä.”
Yhteiskunnan muutoksiin kytkeytyy myös ihmisten arvomaailmojen muutokset. Päivän sanoja ovat olleet tulos, tehokkuus ja vaikuttavuus. Yksilöllisyys ja individualismi ovat saavuttaneet kovan kurssin. Ihmissuhteissa on haettu täydellisyyttä. Mikäli sitä ei ole saavutettu, on jatkettu matkaa, kunnes on löytynyt jälleen ihminen juuri omia tarpeita vastaavaksi. Vaikka yhteisöllisyys sanana vilahtaa juhlapuheissa, sympatia ja empatia arkipäivässä ovat tuntuneet loittonevan. Tuloerot yhteiskunnassa ovat jatkaneet kasvuaan. Kun toiset ovat kamppailleet päivittäisestä toimeentulosta, ”huipulla” oleva kansanosa on nostanut jopa miljoonien vuosituloja. ”Lottovoitto-Suomi”, jossa heikompien hyväksi tehtiin myönnytyksiä, olikin muuttunut kilpavarustelua bisnesmaailmassa harrastavaksi maaksi. Siitä huolimatta -tämäkään yhteiskunta ei onnistunut estämään taantumaa, jonka alkuvaihetta nyt elämme ja jonka lopusta emme tiedä.
Vielä tämän vuoden alussa Oulussakin puhuttiin jatkuvasta kasvusta viitaten taloudelliseen menestymiseen. Taantuman myötä sen rajallisuus lienee ainakin hetkeksi konkretisoitunut meilläkin. Kaikilla asioilla on olemassa omat rajansa. Jossain kulkee raja, jota voisi määritellä vaikkapa käsitteellä ”riittävä”. Taantumaa tainnuttaessa on katsottava samalla tulevaisuuteen. Haluammehan todeta oppineemme jotain 90-luvulla velloneesta lamasta. Mutta mikäli uskomme tulevaisuudessakin ikuiseen talouden ja kulutusjuhlan kasvuun, jäävät perusasiat kotirintamalla hoitamatta. Miten käy kaupunkilaistemme sosiaalisen ja terveydellisen hyvinvoinnin, mikäli rahan valta ohittaa arkielämän tarpeet? Edellisen nousukauden myötä Oulukaan ei saavuttanut kaupunkilaistensa hyvinvointia riittävästi, jos sitä mitataan esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden toimivuudella. Terveyskeskukset ammottavat puolityhjänä lääkäreistä ja erilaisten hoito- ja palvelutakuiden suhteen kamppaillaan yhä lain ja laittomuuden rajamailla.
Uhkakuva vanhasta viisaudesta ”suutarin lapsilla ei ole kenkiä” voi olla todellisuutta myös Oulussa, mikäli nyt tehtävissä arvovalinnoissamme muutosten tuulista huolimatta unohdamme peruspilareista huolehtimisen, joiden varaan elämä rakentuu. Luxushankkeiden sijaan on tehtävä priorisointeja ja keskityttävä turvaamaan ihmisten jokapäiväisen elämän edellytykset ja niihin liittyvät tarpeet.
Anu Määttä
kaupunginvaltuutettu
sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen
Oulu
anumaatta08@gmail.com
puh. 045 136 38 33
Lähteet:
Siltala, Juha: Mielenterveyden haasteita 2000-luvulla
http://www.introspekt.fi/artikkelit/stressi.html
Hytti, H; Ylöstalo, P. ja Ruhanen, E. (2006): Työkyvyttömyyseläkkeissä virta vie entistä enemmän kansaneläkkeelle
http://www.kela.fi/in/internet/liite.nsf/NET/150306102722EK/$File/Hytti_Yl%C3%B6stalo_Ruhanen.pdf?OpenElement
Lehto, M; Lindström, K.; Lönnqvist, K.; Parvikko, O.; Riihinen, O.; Suksi, I. ja Uusitalo, H.: Mielenterveyden häiriöt työkyvyttömyyseläkkeen syynä – ajatuksia ehkäisystä, hoidosta ja kuntoutuksesta
http://pre20090115.stm.fi/aa1102580448175/passthru.pdf
Ensi viikon vieraana (viikko 18): Oskari Huusko