Yliopisto-opiskelijan elämässä vain yksi asia on varmaa – et ole koskaan omien aikataulujesi herra. Hienot suunnitelmat akateemisista ja työntäyteisistä päivistä luentosaleissa, kirjastossa tai vaikkapa kasvatustieteellisen tiedekunnan pianoluokassa on heitettävä hukkaan ajanpuutteen vuoksi. Aina tapahtuu jotain ennustamatonta, joka pakottaa joustamaan. Tällainen epävarmuuden ja tehokkuusvaatimusten ristipaine saa tunnollisen ja aktiivisen opiskelijan turhautumaan. Miksi suoriutumisesta on tullut itsetarkoitus myös akateemisessa maailmassa? Voisiko elämä yleensä rakentua jonkin muun kuin kalenterin ympärille?
Ensimmäisenä opiskeluvuotenani orientoiduin opiskelijaelämään biologian koulutusohjelmassa, kunnes vaihdoin alaa taidekasvatukseen. Siinä sivussa lähdin mukaan ainejärjestötoimintaan ja liityin Siikalatvan vihreisiin. Aikataulujen ohjaama elämä ei kuitenkaan enää maistunut, sillä ihmiselämästä yleensä näytti puuttuvan tietynlainen aitous ja läsnäolo. Edellisessä Siikalatvan vihreät ry:n kokouksessa pohdimme hallituksen jäsenen Anri Juntto-Kollinin kanssa paikallisen luomuruokapiirin perustamiseen liittyviä ongelmia, joita kuvaavat hyvin sanat ”kiire” ja ”passiivisuus”. Huomaan, että samankaltaisia ihmisten aktivointiin liittyviä ongelmia ovat pohtineet myös edelliset kirjoittajat. Ratkaisun avaimia etsitään kasvatuksesta, kansalaisjärjestöistä ja pienistä yhteisöllisistä projekteista. Myös Vihreä Lanka sivusi aihetta hiljattain esittelemällä erilaisia näkökulmia yhteen monista ratkaisuyrityksistä, yhteisöllisyyteen.
Vaikuttamiseen liittyvä problematiikka kiinnostaa minua elämänhallinnan lisäksi myös siksi, että kirjoitan parhaillaan kandin tutkielmaani ympäristökasvatuksen etiikasta. Toisinaan eksyn vastuullisuuden ja osallistumisen käsiteviidakkoon, näkemättä minkäänlaista ulospääsyä, toisinaan taas koen ahaa-elämyksiä. Erittäin avartavia ovat olleet Dirk Willem Postman ympäristökasvatuksen etiikkaa käsittelevän teoksen Why Care for Nature? In Search of an Ethical Framework for Environmental Responsibility and Education herättämät ajatukset vastuullisuuden kollektiivisesta, mutta siitä huolimatta konfliktien sävyttämästä luonteesta. Tulkintani mukaan kansalaisuutta ei välttämättä tarvitse määritellä aktiivinen‒passiivinen -akselilla, sillä ihminen luontaisesti osallistuu yhteisön toimintaan sitoutumalla niihin asioihin, joista välittää.
Kokemukseni järjestötoiminnasta vastaa Postman ajatuksia yhteisöllisyyden luonteesta. Parhaimpia ideoita ei useinkaan ole kirjoitettu toimintasuunnitelmiin, vaan sitoutuminen nousee välittämistämme asioista – aidosta elämästä, jossa on tilaa sekä konsensukselle että soraäänille. Vaikka osallistumisen esteenä on usein kiire, siihenkin voi suhtautua monella tavoin. Itse priorisoin ne asiat, joista aidosti välitän ja joiden tekeminen ei ole pelkkää suoriutumista; tenttikirjan äärellä voi unohtua silittämään vieressä hyrisevän kissan turkkia. Aika on kovin suhteellista.
Heidi Taskinen
opiskelija
Ensi viikon vieraana (viikko 9)